MUSIIKKIKOULU ORBINSKIN TARINA

Alussa oli rumpu. Sitä rummutti muuan Carl Savon rykmentissä. Pienestä rumpalipojasta kasvoi vähitellen sotaherra. Aivan kuten musiikissakin rytmi on kaiken perusta. Pam, pam, paukahti Carlin rumpu. Ja joukot marssivat.

Carlilla oli lapsia ja myöhemmin heilläkin oli lapsia. Vuosikymmenet vierivät ja sukupolvet vaihtuivat, mutta musiikki viehätti aina vain.

Huomioitavaa: Kuten vuonna 1770, musiikki luo edelleen elämään rytmiä, ryhtiä ja järjestystä.

Kapteeni Corellin mandoliini? Ei ehtinyt Einar koskaan kapteeniksi eikä ollut nimikään Corelli, mutta mandoliinia hän soitti. ”Ei sillä tavalla kun veljeni, vaan rauhallisemmin”, kertoi Aune-mummo vuosikymmenien kuluttua.

Ester-tädin lisäksi olivat ystävistä Ida ja Helmi mukana tässä musiikkipitoisessa illanvietossa kotona Vuorikadulla. Fransia ja Anttia ei näy kuvassa. Toinen heistä lienee kameran toisella puolella. Siis 1920-luvun kaupunkinuorison huvituksia.

Huomioitavaa: Musiikki ja soittaminen viihdyttävät edelleen ja kokoavat ystävät yhteen.

Saimaan kainalossa sijaitsevassa kaupungissa oli monenlaisia tilaisuuksia, joissa tarvittiin musiikkia. Eero aloitti puoliammattilaisen muusikonuransa vaskisoittajana soittokunnassa. Soittokunnat ravitsivat omalta osaltaan kuulijoiden musiikinnälkää, varsinkin ennen radion tuloa. Suomessa järjestettiin kesäisin 1920- ja 1930-luvuilla myös suuria laulujuhlia, joihin kokoontui eri paikkakuntien kuoroja ja orkestereita sekä paljon yleisöä. Puistojen laululavat olivat tuolloin ahkerassa käytössä.

Vielä vanhempanakin miehenä Eero käveli jalkakäytävällä seuraten soittokuntien marssimusiikkeja niin kauan kuin soittoa kuului. ”Um-pa-pa-pap-pa, um-pa-pa-pap-pa”, hän pumputteli menemään tuttujen marssien melodioita ja välillä niiden bassostemmoja.

Huomioitavaa: Yhtyeessä soittaminen tai kuorossa laulaminen tekee hyvää yleiselle musiikin tuntemukselle ja nuotinlukutaidolle. Näissä harrastuksissa joutuu myös keikoille, tutustuu uusiin ihmisiin ja saa matkustaa.

Keväällä 1928 Rikhard oli muutaman viikon töissä toisella paikkakunnalla. Häntä harmitti koko juttu ”murjuelämältä” tuntuvia asumisjärjestelyjä myöten, ja hän purki koti-ikävää kirjeessä tyttärelleen: ”Kotona sai kuulla soittoa ja laulua, vaan täällä kortin läiskettä ja kovaa kiroilemista joka ilta. Eri kopissa kyllä olen, vaan hieno lautaseinä välissä, niin kuuluu kaikki toiselle puolen. Siellä on kolme oikeen maailman hummeria ja kylältä tulee lisää. Waan mitäpä siitä, jokainen elää tavallaan.”

Huomioitavaa: Jos on tottunut siihen, että lapset musisoivat kotona, saattaa tulla ikävä sekä heitä että heidän musiikkiaan.

Esterin ollessa työväenteatterissa näyttelijänä tuli loppuvuonna 1932 ensi-iltaan todellinen herkkupala, Havaijin kukka. Kyseessä oli unkarilais-saksalaisen Paul Abrahamin tuore operetti Die Blume von Hawaii.

Paikallisen lehtiarvostelijan mukaan nuori Ester ”yllätti mieluisasti reippaalla laulullaan. Nuoren havaijittaren osa soveltui hänelle erinomaisesti”, jatkoi pikkukaupungin yleensä tiukkasanainen kulttuurikriitikko. Rakan rooli onkin veitikkamainen nuorelle tytölle sopiva subrettisopraano.

Havaijin kukka oli paikkakunnalla niin suuri menestys, että sen kanssa lähdettiin tekemään vierailunäytöksiä. Arvostelijat suuremmassakin kaupungissa tykkäsivät. Esterin sanottiin olevan operettitähtösenä ”lupaava ja notkea, kunhan tekotapa kokemuksen mukaan painuu veriin ja muuttuu enemmän omaksi olemukseksi”.

Huomioitavaa: Vaikka ollaan jo 21. vuosisadalla, laulaminen on edelleen vaikeaa eikä soittaminenkaan ihan helppoa ole. Kritiikin kanssa on elettävä. Hyvä arvostelu on rakentavaa ja antaa eväitä siihen, mitä voisi tehdä toisin. Tämä on yksi syy soitto- tai laulutunneilla käymiseen. Siellä yleensä sentään saa uusia oivalluksia.

Jussi kirjoitti keväällä 1939 kirjeessä veljelleen: ”Haitarista lähtee jo Emma-valssi hyvin puhtaasti.” Haitarinsoittoa kuunteli myös Saimaan rantakalliolla tämä tyttö Jussin vierellä. (Joskus on muuten elämässä vaikea päättää, tykkääkö enemmän soitosta vai soittajasta, tiedäthän.)

”Kesken kaiken kuulin tuon hanurin äänen”, kirjoitti Jussi korpraalina Syväriltä toiselle veljelleen pari vuotta myöhemmin. ”Kuunnelkaahan ensi perjantaina radiosta oikein hyvää hanurinsoittoa. Siellä soi semmoinen peli, jota minäkin olen täällä joskus vedellyt. Meidän komppaniassa on yksi karjalainen hanuristi, Lajunen nimeltään. Se soittaa silloin, jos vaan pääsee täältä.”

Hanuristi Lajusesta en tiedä, mutta Jussi-setä itse pääsi 24-vuotiaana Syväriltä sankarihautaan kuulemaan kummultansa kuusien kuiskintaa.

Huomioitavaa: Mikäli musiikin parissa syntyneet ihmissuhteet eivät kestä, on siihen yleensä jokin muu syy kuin musiikki.

”Isäni innostamana olen soittanut viulua. Viisi kuukautta olen ottanut soittotuntia”, selostaa Karin päiväkirjalleen alkuvuodesta 1943. ”Sain viulun lahjaksi täyttäessäni neljä vuotta. Nyt se alkaa olla hauskaa, kun jo hiukan osaa. Alussa oli niin vaikeaa. Soitto-opettajan nimi on Martta Nybom. Pidän hänestä. Menen mielelläni tunneille.

”Olin tänään Säden kotona soittelemassa, hän asuu naapurissa. Heillä on urkuharmooni. Säde soitti sitä ja minä soitin viulua. Meillä oli oikein hauskaa.

”Olin illalla Konservatoriossa. Siellä oli oppilasnäyte. Oli vaan yksi viuluesitys. Hänen nimi oli Leena Siukonen. Hän soitti hyvin”, toteaa Karin sotakevään päätteeksi.

”Aloin ottaa pianotunteja, kun koulukin alkoi”, kirjoittaa kahdeksanvuotias Karin päiväkirjassaan samana syksynä. ”Se on eri kivaa. Olen päässyt aina eteenpäin läksystäni. En ole saanut kuin yhden kerran samat läksyt. Se on parempaa kuin viulunsoitto. Käyn Marja-Liisan kotona harjoittelemassa, kun ei meillä ole pianoa. Olen Sulo Hurstisen oppilas viulussa. Viulunsoitto on paljon vaikeampaa kuin viime talvena. Opettajani vaatii niin paljon, että oppisin enemmän. Hän neuvoo niin hyvin, kun vaan jaksaisin oppia”, tuskailee pianonsoitosta innostunut nuori viulisti.

”Olin tänään opettajani kotona soittelemassa. Aiomme soittaa joulujuhlissa. Seija ja minä soitamme viulua, opettajani selloa. En tiedä, saammeko pianon soittajaa. Meillä oli niin ihmeen hauskaa, Sain yrittää sahaa, selloa ja pimputella pianoa. Seijakin oli niin innostunut, että sanoi, että kyllä minä nyt harjoittelen kovasti. Uni ei tahtonut tulla silmään, kun kävin nukkumaan”, selvittelee nuori muusikonalku flow-tilaansa.

”Meillä oli joulujuhla, oli hauskaa. Soitimme Jouluyö, Oi kuusipuu, On pyhä jouluyö ja Oi sä riemuisa. Seija soitti väärin”, runttaa armoton alakoululaiskriitikko luokkatoverinsa soiton.

”Tänään oli koulussa laulutunti, sain olla opettajana”, ilmoittaa muutaman kuukauden pianotunteja ottanut Karin tammikuussa 1944. ”Säestin pianolla, mutta luokka oli halju eikä laulanut kuin muutamat oppilaat. Laulun nimi oli Lumikorpien yö.”

Huomioitavaa: 1) Älä ota vastaan pedagogisia tehtäviä puoli vuotta sen jälkeen kun olet itse vasta aloittanut pianonsoiton. 2) Vaikea uskoa, että nämä rivit on kirjoitettu sotavuosina Helsingissä. Tyypillä on enimmäkseen ollut ”hauskaa”. Musiikissa on selvästi voimaa.

Sodan väistyessä perhe hankki pianon, koska sille oli paljon käyttöä. Eihän sitä voi naapurissa juosta soittoläksyjä harjoittelemassa kuin korkeintaan kokeeksi. Isä Eerokin tarvitsi sitä kuorostemmojensa soittamiseen ja fiilistelyyn.

Sota-aika asetti oman normaalinsa. Jos olet kävelemässä soittotunnille Stadiin ja sillalla ollessa pillit alkavat soida ja tulee ilmahälytys, mitä teet? Pommisuojiin oli tullut täysosumia, joten ne olivat epäilyttäviä. Kotonakaan ei ollut turvallista. Soittotunti valikoitui parhaaksi vaihtoehdoksi, koska opettaja oli siellä joka tapauksessa tunteja pitämässä.

Huomioitavaa: Asiat, joiden eteen joudut tekemään suuria uhrauksia, tulevat merkityksellisiksi. Toisaalta kyse on myös arvoista: olet valmis tekemään lähes mitä tahansa sinulle tärkeiden asioiden vuoksi.

Olisi paljon kerrottavaa. Voisi tarinoida kuoronjohtajasta, joka onnistui luotsaamaan amatöörilaulajista koostunutta kuoroaan vuosikymmenet hyvin stressaavissa olosuhteissa hoitaen migreeniään avantouinnilla; musiikin varhaiskasvattajasta, joka houkutteli tavallisista lapsista iloisesti laulavia esiintyjiä, säesti musiikkiliikuntaa, hoiteli moninaisia kirkkomusiikkeja ja opetti lapsia soittamaan pianoa; muutamasta tunnollisesta kuorolaulajasta, jotka vuosi toisensa jälkeen olivat aina ajoissa harjoituksissa ja osasivat stemmansa; toisestakin kirkkokuoron johtajasta ja monien kuorojen kantavasta voimasta Pohjois-Suomessa sekä vaikkapa tilanteesta, jolloin eräälle musiikinopiskelijalle 1980-luvulla oli jostain hankittava harjoituspiano kesämökille.

Kaikki nämä tapaukset ovat siellä, Musiikkikoulu Orbinskin tarinan takana. Meitä edeltäneet sukupolvet ovat avanneet latua. Heidän ajatuksensa ja tekonsa jatkavat elämäänsä meissä.

Lopuksi huomioitavaa: jos teillä kotona se parivuotias tahmatassu haluaa ihan pakosta käpälöidä pianoa tai se pyytää omaa viulua niin anna sen klinkuttaa sitä pianoa tai tuo se ennen pitkää viulutunnille. Toisinaan hyvät ideat syntyvät pianon vieressä tai jopa sen alla.